Virvon varvon vitsasella

Sunnuntai oli palmusunnuntai ja kaksi paria virpojia kävikin ovellani. Nykyään virpominen on iloisesti sekaisin Länsi-Suomen trulliperinteen kanssa. Itsehän en ole lapsena ollut virpomassa vaan trulliamassa. En ole ikinä tehnyt näitä vitsoja tai lukenut loruja, minä olen laulanut karkkieni eteen.

Yksi suosikkikirjoistani on Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto, joka on suomalaisen kansanperinteen tietopankki, mutta tällä kertaa saatte vain yhden näytteen sen loistavasta kuvituksesta. Tämän päivityksen on tarkoitus olla lyhyt välipala, jossa pääosassa on itse askarrellut lahjat.

vitsaa

Tässä siis sunnuntaina saamani virpovitsat.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Molemmat ovat materiaaliltaan perinteistä pajua, tohdin olettaa että kotimaista ja lähellä vapaana kasvanutta. Toinen on monihaaraisempi ja koristeellisempi, toinen on ihan suora oksa vain. Monihaaraiseen oksaan on päässyt ekstrakoristeeksi myös hius. Vaikka monihaaraisessa oksassa on enemmän ja erilaisia koristeita, on suora vitsa kuitenkin mieluisempi yhdestä yksinkertaisesta syystä: sillä on silmät. Molemmat vitsat on tehty selkeästi huolella. Teipissä ei ole monihaaraisen osalta säästelty ja yksinkertainen oksa on koristeltu yksinkertaisuutta vaalien, liimaa taidokkaasti käyttäen. Olisiko ollut jopa ihan liimapyssy tässä käytössä? Siinä tapauksessa herää epäilys aikuisen avusta.

Mitäs vitsoille sitten tapahtuu tämän jälkeen? Kunhan olen virponut säästöpossuni ja tietokoneeni työskentelemään mahdollisimman tehokkaasti vaurastumiseni ja menestykseni hyväksi, aion heittää oksat roskiin.

Advertisements

Poistuvia postikortteja

Yksi harrastuksistani on Swap-bot. Siellä jäsenet vaihtavat keskenään erilaisia tavaroita, mm. postikortteja, tarroja, papereita, kirjeitä, askarteluja, oikeastaan mitä mieleen juolahtaa. Olen ollut mukana vuodesta 2010 lähtien ja lähinnä vaihdan postikortteja, paperia ja muita askartelutarvikkeita. Ehkä kivoin vaihto, jossa olin mukana, oli neulegraffitivaihto. Lähetin kolme neulomaani tai virkkaamaani graffitia vaihtokaverille, ja sitten joku muu lähetti minulle kolme, jotka kiinnitin sopiviksi katsomiini paikkoihin, otin niistä valokuvat ja lähetin sähköpostissa graffitien neulojalle. Aina vaihdot ei onnistu, kumppani ei ikinä lähetä mitään, tai sitten saa jotain mistä ei yhtään pidä tai tarvitse. Kerran lähettämääni pakettia ei haettu postista ja sain sen takaisin. Sekin oli aika kurjaa. Enimmäkseen minulla on kuitenkin vain positiivisia kokemuksia.

Tällä kertaa kyseessä on yksinkertainen postikorttivaihto. Yhdelle kumppanille lähetetään viisi postikorttia. Luin vastaanottajani profiilin läpi, ja valitsin hänen mieltymyksien perusteella seuraavat kortit:

kortitSammakko on varmaan tullut minulle Swap-botin kautta. Hvitträskin ostin toissa viikolla Hvitträskin kaupasta hintaan 10 senttiä. Majakan alkuperästä ei ole käsitystä, mutta minulla on ollut niitä kaksi, joten olen varmaan ne itse jostain napannut. Talvinen mökki on Helsingin vanhin puutalo eli Ruiskumestarin talo, kortin olen ostanut kaupungin museon kaupasta ja sekin taisi olla 10 senttiä. Mustavalkoinen kortti on samalta kierrätyskeskuksen reissulta kuin Afrikan tähtikin. Oisko nekin kortit ollu 10 senttiä kappale.

Mutta ei päästetä kortteja vielä näin helpolla! Majakka on korteista ehkä mystisin, koska sen taustapuolellakaan ei ole mitään, vain valkoista. Onneksi Googlen kuvahakuun voi ladata myös kuvia, ja sieltä paljastuu että kuvassa on Lindesnesin majakka.

Sammakko on punasilmälehtisammakko. Mitä, etkö muka olisi itse arvannut? Kortin kuvan on ottanut Edwin Giesbers, hollantilainen luontokuvaaja. Hän on ottanut sammakot sydämen asiakseen. Viime vuonna hän aloitti Frogs life -kampanjan, jonka tarkoitus on tietenkin suojella sammakkoeläimiä. Giesbers lahjoittaa osan tuotoistaan sammakkoja suojeleville ja tutkiville järjestöille. Lisäksi tietenkin valokuvat ja artikkelit lehdissä lisäävät sammakkotietoutta maailmalla. Kortin on painanut hollantilainen ChromaZone publishing, niille voi kortin tietojen perusteella laittaa kirjepostia tai vaikka soittaa. Mutta jospa jätän tällä kertaa väliin.

Sitten Ruiskumestarin talo. Kaupunginmuseon kortti, heidän yhteystiedot, Helsingin vaakuna, ja kuvaaja: Eija Hiltunen. Oletan että kuvaaja on sama henkilö kuin linkin takaa löytyvä kuvaaja. Pidän Hiltusen ottamista muotokuvista, ihmiset näyttävät aidoilta omilta itseltään. Eija Hiltunen onkin kuvannut paljon ihmisiä tekemässä työtä. Painopaikkaa korttiin ei ole merkitty, joten arvoitukseksi jää mistä kaupunginmuseon kortti on putkahtanut maailmaan.

Hvitträskissä sentään on merkintöjä avainlipusta lähtien. Kuvan on ottanut ja kortin julkaissut Pentti Harala. Google löytää lähinnä muita Pentti Haralan postikortteja eikä oikein mitään muuta varmaa. Kortti on painettu Frenckellin kirjapainossa Espoossa. Kyseinen yhtiö meni konkurssiin vuonna 2008 mutta siihen asti se oli Suomen vanhin yritys, perustettu vuonna 1642. Yhtiö oli saman suvun omistuksessa yhdeksän sukupolvea. Siinä voi koettaa pistää paremmaksi.

Viimeinen kortti onkin sitten aitoa vintagea DDR:stä. Kyseessä on ensinnäkin “Echt Foto”. Hinta on joskus ammoin ollut 0,25 (Itä-Saksan) markkaa. Kuvat ovat Eisenachista, joka on kaupunki aika lailla keskellä nykyistä Saksaa. Kuvissa komeilee tietenkin kaupungin ykkösnähtävyys (ei, se ei ole Wartburgin tehdas vaan) Wartburgin linna. Linna on Unescon maailmanperintökohde ja täyttää ihan muutaman kymmenen vuoden päästä 1000 vuotta. Kortin on painanut VEB Foto-Verlag, lisätietona on 9658 Erlbach i. Vogtl. Alalaidasta löytyy vielä mystinen numerosarja: K1/79 III/23/32  07 09 03 038. Netin keräilysivustoilta löytyi jotain saman firman kortteja ja varmaan saman ikäisiäkin ja hintapyynnöt olivat nelisen euroa. Jännä tapaus.

Kortit on tarkoitus lähettää kuoressa ilman merkintöjä ja mukaan liitetään vielä viesti, että vastaanottaja tietää mihin vaihtoon kyseiset kortit kuuluu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjekuori on myös Kierrätyskeskuksen reissulta (kyllä, hullaannuin siellä kirjekuorista ja postikorteista). Nippu noita kukkakuoria maksoi euron. Kortti on myös kaupunginmuseosta ja sekin oli jossain alessa koska se on vähän pöhkö. J.E. Lindhin maalauksissa vuodelta 1829 komeilevat senaatin kopisti, myöhemmin postihallituksen reistraattori (rekisteröijä?) Mathias Weckström ja hänen vaimonsa Alexandra o.s. Uschakoff. Entisiä stadilaisia siis.  Korttiin ei ole englanniksi kirjoitettu postihallituksen reistraattorina toimimisesta mitään, sehän on tärkeä homma!

Kirjekuori on painettu Norjassa ja se on kierrätyspaperia. Valmistaja on firma nimeltään Hippopotamus, joka on perustettu 1986, mutta on sittemmin fuusioitunut Døvigenin kanssa vuonna 2006. Hippo-merkillä kuitenkin myydään edelleen kuluttajille ympäristöystävällisiä paperitarvikkeita.

Sinänsä hassua että kirjekuorikin on Norjasta, kuten se majakkakin, koska nämä postit matkaavatkin Norjaan 🙂

Afrikan tähti

Meillä ei lapsena kotona ollut Afrikan tähteä mutta naapurissa oli. 10 vuotta vanhempi naapurin tyttö saikin pelata sitä kanssani sitten muutamaan otteeseen. En osaa sanoa mikä kyseisessä pelissa tuolloin kiehtoi. Pidin jo tuolloin kaikista lautapeleistä muutenkin, peliseuraa ei vain tahtonut olla, koska sisaruksiani lautapelit pikkusiskon kanssa ei oikein kiinnostaneet. Seuran puute ei sinänsä ollut ongelma, koska yksinkertaisia pelejä pystyy ihan hyvin pelaamaan myös itsekseen; oikea käsi vastaan vasen käsi.

Alkuvuodesta kävin tutkimassa mitä Itäkeskuksen Kierrätyskeskuksessa olisi tarjolla. Sieltä tulikin sitten ostettua mm. tämä Afrikan tähti -peli. Ajattelin että jos siitä puuttuu osia, niin sitten siitä voi askarrella. Ja jos kaikki osat on tallella niin voisi hankkia sen lisäosan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAPeli maksoi Kierrätyskeskuksessa kaksi euroa. Uusi perusversio maksaa Lautapelit.fi -nettikaupassa 16,95, ja hinta on muissakin kaupoissa varmaan aika samaa luokkaa. Minun pelissäni ei ole mihinkään merkitty valmistusvuotta.

Laatikko on ihan hyvässä kunnossa, kulmat eivät ole revenneet ja teippiä on käytetty vain laatikon sulkemiseen jossain vaiheessa. Lauta on ehjä ja kaikin puolin hyvässä kunnossa. Laskin kaikki pahvikiekot ja rahat yms. ja peli on pelikunnossa. Rahoja on laatikossa tuplamäärä ja värisävyistä päätellen ne ovat selkeästi eri painoksista. Ylimääräisiä rahoja käytän ehkä askarteluihin joskus. Itse Afrikan tähti sitten, no, se on tästä pelistä jonnekin kadonnut, mutta kätevästi on edellinen omistaja piirtänyt itse uuden.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAAfrikan tähdessä pidän ehkä eniten juuri kuvituksesta. Jalokivet ovat todella kauniita, rahat ihanan vieraan näköisiä ja pelilauta on runsas ja värikäs, pelottavakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pelilaudan teknisenä ratkaisuna on jännittävänä piirteenä tämä reikä keskellä. Ohut pahvi on materiaalina halpa mutta se myös hajoaa helposti. Pelilaudan hajoaminen keskeltä on estetty hajottamalla se jo valmiiksi.

Pelimekaniikkahan tässä ei ole kummoinen, sillä voittaminen on pitkälti tuuripeliä. Sellaiset pelit ovat kuitenkin ihan yhtä tarpeellisia ja viihdyttäviä kuin monimutkaiset strategiapelitkin.

Kari Mannerlan yli 60-vuotias peli on osa suomalaista yhtenäiskulttuuria. Kuka Suomessa ei olisi pelannut Afrikan tähteä, tai edes tietäisi mikä se on? Vaikka peli on julkaistu useammalle kielelle, ei se ole niittänyt samanlaista menestystä muualla. Yksinkertainen tuurimekaniikka ei myöskään viehätä hardcore-pelaajia. Board games geekin tulosten perusteella Afrikan tähti on huonoin 50-luvulla julkaistu peli. 

Mielestäni Afrikan tähden arvo onkin jossain ihan muussa kuin haastavuudessa. Se on perhepeli ja kaunis sellainen. Kuka tahansa voi voittaa riippumatta tiedosta tai taidoista. Totta kai Afrikan tähti on aikansa lapsi ja mielikuva Afrikasta on kolonialistinen ja kuvitus naiivia. Mutta tämän pelin ei ole tarkoitus ollakaan opetuspeli, vaan viihdettä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuranpuutekaan ei enää ole ongelma, sillä viime vuonna pelistä on julkaistu mobiiliversio, jota voi pelata yksin! On aika mukavaa minusta että Martinex on kehittänyt Afrikan tähteä eteenpäin. Toki se on myös klassikkotuote, jolle riittää tilausta. En ole vielä lisäosaa kokeillut missään, mutta olisikohan sekin vähän euron kuvat silmissä tehty: neljä miljoonaa myytyä peruspeliä lienee neljä miljoonaa potentiaalista lisäosan ostajaa. Martinex siis omistaa nykyään Pelikon, joka Afrikan tähteä on alusta asti valmistanut. Afrikan tähdet tehdään ilmeisesti kaikki Raisiossa.

Pelissä järjestetään kahden vuoden välein myös maailmanmestaruuskisat. Siispä treenaamaan! Samalla voi kuunnella Edu Kettusen tekemää hienoa biisiä. Enää puuttuu vain se peliseura. Oikea ja vasen käsi, mitäs tuumaatte, otetaanko matsi?

Värityskirja ja valokuvalaatikko

Eilen ostin Suomalaisesta kirjakaupasta värityskirjan ja valokuvalaatikon. Molemmat olivat oikeastaan heräteostoksia. Valokuvalaatikon ostin rasiaksi postikorteilleni ja värityskirja – no ei mitään ajatusta mutta se oli vaan niin hieno.

Aikuisille on ihan parina viime vuonna ilmestynyt hurja määrä värityskirjoja. Trendi on kuumimmillaan Euroopassa ja myynti lähti ilmeisesti nousuun, kun psykologit totesivat, että värittäminen lievittää stressiä. Ostamani kirja on Johanna Bashfordin toinen värityskirja Enchanted Forest. Basfordin ensimmäistä kirjaa Secret Garden on myyty maailmalla jo yli miljoona kappaletta. En ollut ennen tätä kirjakauppareissua nähnyt Basfordin kirjoja tai muita töitä. Basford on kolmekymppinen graafikko, joka asuu Skotlannissa. Hän on valmistunut Dundeen yliopiston Duncan of Jordanstone College of Art and Design -koulusta vuonna 2005. Nettisivuilta näkee että asiakkaina on ollut varsin nimekästä porukkaa: H&M, Absolut Vodka, Starbucks, DKNY ja monia muita.

Enchanted Forestin on julkaissut Laurence King Publishing Ltd. Kyseinen yritys on perustettu 1991 ja se julkaisee ilmeisesti erilaisia taiteeseen ja graafiseen suunnitteluun keskittyviä kirjoja. Kirja on painettu Kiinassa. Yhtiön nettisivulla on 23.3. julkaistu tiedote liittyen tähän Enchanted Forestiin: kirjan painos on myyty loppuun ja uutta painosta odotellaan.

Kirja maksoi Suomalaisessa kirjakaupassa 15,95 euroa. Kirjan kanteen on painettu myös hinta puntina, 9,95, joka tämän päivän kurssin mukaan on 13,59 euroa. Hmm, kallista maahantuontia. Kirjan etulehdellä on kovat varoittelut kopioinnista yms. Kuitenkin Johanna Basfordin kotisivulle voi ladata kuvia omista värityksistään ja sillä oikeutan kuvan omasta vielä vähän keskeneräisestä värityksestä.
nimiöKatsoin tuota Basfordin kotisivulla olevaa galleriaa väritetyistä värityskirjoista ja onhan siellä taas pikkusen taidokkaampia tapauksia esillä. Huomasin jo eilen illalla, että minulla on liian vähän värejä näiden värittämiseen, yksityiskohtia on niin paljon. Olen siis värittänyt tosiaan vasta tätä nimisivua, mutta värittäminen on todella rentouttavaa ja mukavaa. Tykkään ja suosittelen jo yhden päivän perusteella. Väritettävää tässä kirjassa on yli 70 sivua ja joka sivulla kuvitus on yhtä runsasta kuin tässä nimiösivulla. Kuvat ovat kauniita myös ilman värejä.

Valokuvalaatikko sitten. Aloitetaan kuvalla.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Graafinen ilme, eri sivuilla erilaista graffaa. Toisella puolella on myös pieni metallinen kehys, johon voi laittaa pienen lapun. Näitä lappuja oli laatikossa sisällä kaksi ja lisäksi oli yhdeksän kappaletta pahveja, joilla voi erotella kuvia toisistaan.  Mutta minä siis ostin tämän postikorteilleni. En ole vielä varma tuleeko tähän vastaanottettuja vai käyttämättömiä kortteja. Graafinen ilme vetosi ostosteluhaluuni ja laatikko tuli kotiin. Hinta oli 6,95.

Laatikon on valmistanut Goldbuch. Tämä selviää pienestä lapusta, joka oli laatikon reunan alla kiinni ja näkyi kääremuovin läpi. Siinä on nettiosoite, laatikon mitat, montako 10 x 15 cm valokuvaa laatikkoon mahtuu (700), viivakodi ja kaikki. Lappusessa on myös Vihreä piste, eli Goldbuch kierrättää pakkausmateriaaleja. Saksalaista täsmällisyyttä. Jännittävää ristiriitaisuutta ilmenee kun avaamme Goldbuchin nettisivut: Photo albums and stationary “made in Germany”. Lainausmerkit siis yhtiön omat. Ne ovat ilmeisesti semmoiset ironiset lainausmerkit, koska tuotetietoja tarjoava paperilappu ilmoittaa: Made in China. Hmm. Näissä tapauksissa suunnittelutyö on siis tehty Saksassa ja tuote itse on valmistettu Kiinassa. Valokuva-albumeihin yhtiö kertoo käyttävänsä vain ensiluokkaisia materiaaleja, kuten 100 % pellavaa, merinovillaa ja vasikannahkaa. On myös maininta sademetsäprojektista Nepalissa.

Vaikuttaa siis ihan tavalliselta eurooppalaiselta firmalta, jolla on pitkä ja maineikas historia, mutta tuotantokustannukset kotimaassa ovat liian kalliita, eikä valokuva-albumeitakaan taideta myydä ihan samaa tahtia kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Nettisivuilta kuitenkin selviää, että ostamani laatikko on osa uutta off-line-nimistä sarjaa, johon kuuluu kaikkea muuta samannäköistä pahvijuttua toimistoon, kotitoimistoon ja kotiin. Jeps. Nettisivuilla on myös kuvien kanssa esitelty koko firman porukka pj:stä varaston puurtajiin. Tykkään, vaikka varaston ihmisten nimiä ei olekaan sitten enää mainittu. Varsin perusteellista tietoa selvisi näinkin pintapuolisella tutkiskelulla. Tuli semmoinen olo että Goldbuch on fiksu toimija. Tulevaisuus näyttää miten postikortit laatikkoon kotiutuvat.

Tavaroiden taikamaailma seikkailuun kutsuu sinua!

Tavarat ovat olleet viime vuosina paljon julkisessa keskustelussa. Ihmiset omistavat paljon tavaraa, niiden säilyttäminen vie paljon tilaa, pitää vuokrata ehkä erillisiä varastojakin. Tavarasta halutaan eroon. Se on tietynlaista roskaa. Ammattijärjestävät tulevat kaivamaan ihmisten kodit esiin tavaravuoren alta.

Sain vähän pöhkönkin idean alkaa esitellä tavaroitani – siksi että ne ovat minusta jollain tavalla ihania, parhaita, rakkaita. Kypsyttelin vähän ideaa ja päädyin tavaroiden kohdalla ainakin seuraaviin teemoihin: Miten saapunut omistukseen, mitä maksoi (en  yleensä paina mieleen, joten aika monen tavaran kohdalla voi jäädä arvoitukseksi), millainen tavara on ollut käytössä. Yleensä tavaran todellinen arvo selviää vasta pidemmässä käytössä. Jos/kun uusia tavaroita omistukseeni päätyy niin esittelen ne mahdollisimman pian ja kerron miksi se tuli ja mistä. Yritän selvittää jotain kunkin tavaran taustoista: valmistaja, suunnittelija, materiaalit yms. En kuitenkaan ajatellut lähteä joka tavaran alkulähteille vaan puhua kustakin esineestä yleisemmällä tasolla.

Blogi tavaroistani ideana on minusta mukava myös siksi, että pidän luetteloinnista ja listoista. Kirjani ja CD-levyni ovat tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä. Toivon saavani jonkinlaista tilastoa tavaroistani tämän kautta. Mistä niitä tulee, paljonko rahaa menee ja mihin ne tavarat päätyvät, jos ne täältä häipyvät. Tämä on eräänlainen lisäuloke tavaroiden järjestyksessä pitämiseksi.

Kuten sanottua, pidän tavaroistani. En kuitenkaan ole niihin loputtoman kiintynyt. Voin surutta laittaa tavaroita kierrätykseen jos minulla ei vain ole niille tarvetta, tai roskiin jos ne ovat huonossa kunnossa. En halua hautautua omaisuuteeni. Arvostan tavaroissa materiaaleja, kauneutta ja pitkäikäisyyttä. Pidän itse tekemisestä, joten tulette näkemään myös käsitöitä. Olen myös hyväksynyt sen, että minun ei tarvitse omistaa kaikkea kaunista, enkä haluakaan. Tervetuloa mukaan seikkailuun, katsotaan mitä tästä hulluudesta tulee!

Tässä lopuksi vielä blogin nimen innoittajakappale ja Pablo Nerudan runo, johon törmäsin tänään. Kaksi ääripäätä, mutta samaistun molempiin ajatusmaailmoihin.

Pablo Neruda
Oodi esineille

Rakastan esineitä, hullu,
hullun lailla,
pidän hohtimista,
saksista,
jumaloin kuppeja,
metallirenkaita,
kulhoja,
puhumattakaan tietenkään
hatuista.
Rakastan kaikkia esineitä, en vain kaikkein suurimpia
vaan
ihan
loput
toman
pieniäkin,
sormustinta,
kannuksia,
lautasia,
vaaseja.

Voi minun päiviäni,
kaunis
on planeettamme
täynnä
piippuja
joita käsi
kuljettaa
sauhupilvessä,
avaimia,
suolakuppeja,
loppujen lopuksi
kaikkea mitä ihmisen käsi
on muovannut, kaikenlaista kamaa,
käppyräisiä kenkiä,
kangasta,
kultaa
joka syntyy uudelleen
veren vuotamatta,
silmälaseja,
nauloja, luutia,
kelloja, nastoja,
kolikoita, pehmeää
pehmeämpiä tuoleja.

Voi millaisen määrän
puhtaita esineitä
on ihminen
valmistanut
villasta,
puusta,
lasista,
nyöreistä,
ihmeellisiä pöytiä,
laivoja, porraspuita.

Rakastan
kaikkia
esineitä,
en siksi
että ne leiskuisivat
tulta
tai tuoksuisivat
vaan siksi
että en minä tiedä,
siksi
että tämä esinemerki on sinun,
että se on minun,
kaikki saappaat,
pyörät,
pienet
unohdetut
aarteet,
viuhkat joiden laskoksiin
rakkaus hautasi
hassutuksensa,
pikarit, veitset,
sakset,
kaikkien niiden kahvoissa,
niiden ääriviivoissa
on joidenkin sormien
jäljet,
muisto jostain kaukaisesta
kadonneesta
kädestä
siellä missä unohdus on syvin.

Kuljen pitkin taloja,
katuja,
hissejä,
koskettelen esineitä,
näen tavaroita
joita salaa himoitsen:
yhtä koska se kilahtelee,
toista koska
sen pehmeys
on kuin lantion pehmeys,
joillain on syvän veden väri,
jokin on tuuhea kuin sametti.

Oi esineiden
pidättelemätön virta,
ei pidä paikkaansa
että minä olisin rakastanut
vain kaloja
tai metsän ja niityn kasveja,
en minä rakastanut
vain sitä
mikä hyppää, kohoaa, pysyy elossa, hengittää.
Se ei ole totta:
monet esineet
kertoivat minulle kaiken.
Eivät ne vain hipaisseet minua
tai minun käteni niitä,
vaan ne säestivät minun olemassaoloani
sillä tavoin
että ne olivat minun myötäni olemassa,
ja niin olevaisia ne olivat minulle
että ne puolittain elivät minun mukanani
ja kuolevat minun mukanani puolittaisen kuoleman.

Andien mainingit 1959
Suom. Pentti Saaritsa